Seura

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Olet osautunut Stereotyyppisen Historian Seura ry:n sivuille. Täältä löydät tietoa itse seurasta ja sen toiminnasta, sekä meitä kiinnostavista historian ilmiöistä yleensä.

Seuramme on kiinnostunut sekä historian pienistä sattumuksista että itse suuremmasta, epäkoherentista kokonaisuudesta jonka maailman tähänastiset tapahtumat muodostavat. Arvostamme erityisesti cembalomusiikkia, vinksahtaneita ideoita ja pönkkähameita. Emme ole kiinnostuneita vakavamielisestä, kuivuuttaan rahisevasta historiasta, vaan keskitymme ihmiskunnan höperöintiin kautta aikain. SHS:n kiinnostuksenkohteista voit lukea mm. täältä.

Tavoitteemme on auttaa muitakin löytämään historian hulvattomuus viinin ja ruuan, hyvän seuran ja periodivaatteiden avulla. SHS järjestää vuosittain pönkkähamepippaloita vaihtuvalla aikakausiteemalla. Pyrimmekin pois puritanistisesta pingotuksesta, kohti avomielisempää ja anakronistisempaa historiankäsitystä. Tietoa tulevista ja menneistä tapahtumista löydät täältä.

Seura on avoin kaikille historiallisesta hassuttelusta kiinnostuneille.

Jos sinulla on kysymyksiä tai kommentteja seurasta, historiasta, elämästä ja universumista yleensä, vastaamme osoitteessa SHSposti@gmail.com. Olemme myös Facebookissa.


Sisällysluettelo

Valittu artikkeli: Clara

Intialainen Clara (n. 1738-1758) on yksi historian tunnetuimmista ja eniten matkustelleista sarvikuonoista, joka innoitti enemmän taideteoksia kuin esim. yksikään aikansa hallitsijoista. Hän niitti mainetta pitkällä Euroopanturneellaan, jonka aikana hän tapasi useita monarkkeja ja muita merkkihenkilöitä.

Viidakosta illallispöytään

Claran elämä sai epätavallisen käänteen jo alkuvaiheessa, kun intialaiset metsästäjät surmasivat tämän äidin. Orvon sarvikuononpoikasen adoptoi hollantilainen Jan Albert Sichtermann, jonka oli Bengaliin tuonut hänen työnsä jo hieman rapistuvan Itä-Intian kauppakomppanian johtajana. Sichtermann kohteli pikku-Claraa kuin lemmikkiä ikään, antaen tämän vaeltaa vapaana kodissaan, tavata illallisvieraita, ja jopa syödä pöydästä.

1700-luku oli aikaa, jolloin eurooppalaisilla vielä riitti pohjatonta kiinnostusta kaikkea "itämaista" ja eksoottista kohtaan. Taiteilijat innoittuivat Aasian ja Afrikan ihmeellisistä eläimistä, olivatpa he sitten nähneet näitä olioita omin silmin tai eivät. Sarvikuonoja ei vielä oltu onnistuttu importoimaan Eurooppaan menestyksekkäästi (eräskin onneton yksilö hukkui Italian rannikolla vuonna 1516); tämä seikka varmastikin innoitti alankomaalaista Douwe Mout van der Meeriä, joka hankki Claran itselleen ja seilasi jo nyt täysikasvuisen sarvikuonon kanssa Intiasta kotimaahansa vuonna 1740.

Matkaileva muusa

Claran ensikosketus Eurooppaan oli Rotterdamin satama tammikuussa 1741. Pitkä laivamatka oli varmasti hämmästyttänyt nuorta sarvikuonoa, joka oli viettänyt aikansa kannelle kyhätyssä häkissä, ja tutustunut oluen ja tupakan virvoittaviin vaikutuksiin merimiesten avustuksella. Claran herkästi kuivuvaa ihoa oli matkan aikana hoidettu kalaöljyllä.

Paksu nahka oli totisesti tarpeen uudessa elämässä: Clara joutui sopeutumaan epämukaviin ja jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin, sillä hän vietti loppuelämänsä matkaten Euroopan laidasta toiseen, yleensä varta vasten valmistetulla, rautavahvisteisella vankkurillaan. van der Meer otti lopputilin kauppakomppaniasta, heittäytyen yksityiseksi sarvikuonoyrittäjäksi - ja tienasikin sievoiset summat Claran esittelyllä.

Vaikka Clara oli ponnahtanut julkisuuteen heti Alankomaihin saavuttuaan, alkoi todellinen turnee-elämä vuonna 1746. Tällöin van der Meer töytyytti suojattinsa nykyisen Saksan alueelle, jossa Clara mm. tapasi Fredrik II Suuren, ja Itävaltaan, jossa sarvikuonoa pääsivät vuorostaan ihmettelemään keisaripari Frans I ja Maria Teresia (joka ehkä parhaiten tunnetaan Marie Antoinetten äitinä). Wienissä van der Meer palkittiin vaivoistaan paronin arvonimellä.

Seuraavana vuonna Clara jatkoi matkojaan, ja alkoi kiinnittää yhä enemmän huomiota myös taidepiireissä. Hän poseerasi legendaarisen Meissenin posliinitehtaan suunnittelija Johann Joachim Kändlerille, joka antoi piut paut kulttuuriselle korrektiudelle ja sijoitti hyväntuulisen turkkilaisen sarvikuonoteoksensa selkään.

Aina matkanteko ei sujunut moittettomasti: painava sarvikuononkuljetusvaunu jumittui kapeille, mutaisille tiepahasille ja vuoristosoliin. Silloin ei auttanut muu kuin houkutella Clara taitamaan matkaa omin jaloin: usein motivaatiota lisäämään käytettiin sarvikuonon rakastamia appelsiineja. Sveitsiin Clara seilasi Rein-jokea pitkin hevosten vetämällä proomulla.

Sarvikuonokuume saavuttaa Ranskan

Saatuaan saksalaisen kielialueen sekaisin eksoottisuudellaan, Clara jatkoi matkaansa Ranskaan, tapaamaan itseään Ludvig XV:ttä, ja asui tämän yksityisesä eläintarhassa viisi kuukautta. Kuten aina, pariisilaiset ottivat uuden ja viehättävän asian ilolla vastaan, ja Clarasta tuli vuoden muoti-ilmiö. Taidemaalarit tungeksivat luonnostelemaan Intian ihmettä; taulujen lisäksi Clara innoitti lukuisia kirjeitä, runoja ja lauluja. Muotitietoisille leideille oli tarjolla peruukkeja à la rhinocéros - ja nimettiinpä yksi Ranskan laivaston aluksistakin Rhinocérokseksi.

Viimeiset vuodet

Seuraavan vuosikymmenen alussa Clara lähti ilahdutttamana italialaisia. Toisin kuin epäonninen lajitoverinsa, hän selvisi laivamatkasta suosiolla, ja saapui Roomaan keväällä 1750. Matkasta ei kuitenkaan selvitty aivan ehjänä: jossain vaiheessa Italianreissuaan Clara menetti sarvensa (todennäköisimmin stressin takia). Tämä ei kuitenkaan latistanut ihmisten intoa; seuraavana vuonna Clara oli Venetsian karnevaalin suurin tähti, ja hänet maalasi paikallinen taiteilija Pietro Longhi.

Italiasta lähdettyään Clara ehti käymään mm. Puolassa ja Tanskassa. Hän rantautui Englantiin vuonna 1758, ja vietti viimeiset kuukautensa Horse and Groom -pubin vetonaulana. Paljon maailmaa nähnyt sarvikuono heitti henkensä 14. huhtikuuta - mutta ei päässyt lepoon vielä kuolleenakaan. Innokkaan anatomit ottivat Claran maalliset jäännökset haltuunsa, ja todennäköisimmin hukkasivat ne vuosien saatossa.

Henkilökohtaiset työkalut